Tämän taivaan alla
Huom! Tarinassa kursivoidut osat ovat laulun sanoja!
-------------------------------------------------------------------------------------
Hopeinen kuu siveli valollaan valkeaa maisemaa ja kuvasti tumman varjon suuren järven pintaan. Talvesta huolimatta järvi ei ollut peittynyt jäähän ja hahmo saattoi nähdä kasvonsa veden peilityynestä pinnasta. Piirteet olennon kasvoissa eivät olleet enää ihmisen niin kuin ennen. Käärmemäiseksi muuttuneille kasvoille vierähti kirkas ja puhdas kyynel. Yhtä puhdas kuin selässään kasvava enkelin siipikin oli. Ennen niin virheetön siipi oli menettänyt osan sulistaan eikä ollut ehjä.
Kuun ja auringon
välissä olento on,
käärmeen kasvot ja
rippeet enkelin.
Tämäkö enää oli jäljellä siitä nuorukaisesta, joka ennen oli taistellut ystäviensä rinnalla puhtain ja vilpittömin sydämin? Laskeutuessaan lähelle veden pintaa hahmo kumartui katsomaan kuvajaistaan. Kapeat käärmeen silmät tuijottivat kuvajaista säälien, inhoten näkemäänsä. Eikö hän ollut enää mitään muuta? Kaiholla olento muisteli aikaa jolloin hän oli ollut elossa. Hän kaipasi ystäväänsä…. Ihmistä jota niin rakasti muttei enää koskaan voisi tavata. Ei tällaisena. Olento leijui veden ja maan rajalle, laskeutuen seisomaan pehmeälle nurmelle.
”Naruto… Siitä on niin kauan…. Minne olenkaan lentänyt…? Miksi lensin pois luotasi? Miksi annoin itselleni käydä niin?”
Sekö minusta
jäljellä enää on?
Missä olin ja missä lentelin?
Hiljaa kysyen hahmo pyyhkäisee kasvojaan. Kylmät suomut tunsivat yltyvän tuulen. Tuuli hakkasi läheisessä kylässä olevan lipputangon naruja, joiden liikkeet olento saattoi vielä kuulla ennen kuin tuuli peitti ne alleen. Silmät vaelsivat kuun hopeoimassa maisemassa ja puita heiluttava tuuli alkoi varoen tehdä aaltoja veden pinnalle.
Tuuli yltynyt
hakkaa naruja lipputankojen
tuuli yltynyt
käy yli puiden rantojen.
Tuuli puhalsi tumman taivaan alla yhä kovempaa ja tuntui kuin se etsisi itselleen kilpailijaa. Ei mistään ollut sille vastusta. Edes tumahiuksinen olento ei kyennyt vastustamaan sitä, eikä hän edes tahtonut moista yrittää. Olisi turhaa taistella itseään voimakkaampaa vastaan. Ei olento siinä koskaan ollut onnistunut, eikä tulisi onnistumaan enää. Hänen aikansa oli jo ohi. Suljettuaan silmänsä olennon ajatukset nousivat tuulen mukaan ja palasivat takaisin kylään jossa hän oli varttunut, kasvanut yhdessä rakkaimpansa rinnalla. Nyt tuo kaikki oli vain muistoa, harha kuvaa. Kylässä nuori poika risti kätensä.
Tämän taivaan alla tuuli puhaltaa
Se hakee vertaistaan.
Pieni ihminen ristii kätensä
rukoillakseen.
Kyyneleet silmissä hän pyysi rakkaimpaansa palaamaan. Tuuli kadotti nuorukaisen rukouksen mukanaan, ei sitä kukaan ehtinyt kuulla. Evät kyläläiset, ei veden äärellä seisova olento, joka ennen tuota poikaa oli kovasti rakastanut. Nyt katseensa kohottava olento jää tuijottamaan hopeista kuuta hiljaa miettien. Hänestä oli tullut hirviö, ei hän enää ihmiseksi kelvannut. Ei Jumalan varjoksi kelvannut. Ei Hän olentoa ihmiseksi enää tunnistanut, ei omaksi lapsekseen halunnut.
Mutta rukous on
vain mutina tuulessa
ei sitä kukaan kuule ja
jos jostain joskus löytyy jumala
ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista.
Hopeinen kuu värjäsi tummaa taivaasta harmaaksi, rautaiseksi verhoksi hänen ja taivaan väliin. Ei hän sinne enää kuuluisi, unohdukseen hän nyt jo vaipuisi. Lintuparvi levitti siipensä pitkän heinän suojissa, lennähti tuuleman kukaan. Lähtivät ne tavoittelemaan taivaita, saivat nuorukaisen huomion itseensä. Kylässä rukoileva poika näki samat linnut, kohti kuuta niiden matka oli jatkuva. Tuuli puhalsi tomua kylän portin lähellä seisovan blondin pojan paljaalle rintakehälle, ei hänellä ollut muuta kuin pyjaman housut jalassa.
Unohduksen sylistä nousee
raudanharmaalle taivaalle
lintujen parvet
kun tuuli levittää tomua yllemme
”Pelkään kuolemaa…. Sasuke, miltä se tuntuu? Kuinka sinä sen tunsit..? Pelkään kuolemaa niin paljon… Mutta ilman sinua, pelkään elääkään täällä” Pojan sanat katosivat puhaltavaan tuuleen, eikä niitä jälleen kukaan kuullut. Mutta olento saattoi ne sydämessään tuntea. Hän ymmärsi rakkaansa pelon, ei ihminen pystynyt ihmeisiin. Vetten päällä ei voitu kävellä, viiniksi ei voitu sitä muuttaa.
Pelkään kuolemaa
ei kukaan kulje täällä vetten päällä
pelkään kuolema ja pelkään elää täällä.
Tuulen jälleen yltyessä olento levitti ainoan siipensä. Ilmaan kohottuaan hän tunsi kuinka tuuli lakkasi puhaltamasta. Tummat pilvet lipuivat hopeisen kuun eteen ja laskivat pimeyden kylän ylle. Vielä viimeisen kerran taivaalta kääntyy hän katsomaan kylän portilla seisovaa rakastaan, joka ei kuitenkaan häntä näkemään pysty. Viimeisen kerran sanoo hän hyvästi ennen kuin katoaa yön kylmään syleilyyn. Ei aikonut se enää palata, ei aikonut se enää näyttäytyä. Sasuke oli kuollut, jättänyt Naruton tuulen kohottaman pölyn keskelle. Yksinäisyydessään hän itki kohtaloa, manasi tapahtunutta. Tietäen nuoren blondin kaipauksen, tuntien tämän mielen synkkyyden, Sasuke painoi pitkät liskon kyntensä rintakehäänsä ja käpertyi kerälle samalla silmänsä viimeisen kerran sulkien.
Kirjoittanut Kimberly
|
|
Sweet Sent 2007-2011 © Saiyuki | Anime ja Manga sarjat © Tekijät | paikalla
